Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät?

Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät. Mitä erillaiset palveluvaihtoehdot maksavat? Näistä kertoo Lastensuojelunkeskusliitton ja THL:n julkaisema raportti: ’Miten lastenssuojelun kustannukset kertyvät’. Sen ovat kirjoittaneet Hanna Heinonen, Antti Väisänen ja Tiia Hipp. Raportti on ladattavissa osoitteesta: http://www.lskl.fi/files/1518/Miten_lastensuojelun_kustannukset_kertyvat.pdf

lastkustJulkaisussa on viisi esimerkkitapausta: Alla yksi niistä:

Yksinhuoltaja perheen palvelupolkuja ja kustannuksia:

polut yskinh

Halvin palvelukokonaisuus maksaa 2200 €:a ja kallein 1 190 000 €:a. Kun näitä eri palveluvaihtoehtoja vertailee on varsin ymmärrettävää että sijaiskotiyrittäjä tekee parhaansa jotta vaihtoehto, joka on edullisin hänen liiketoiminnalleen, toteutuu.

polutyksinhteksti1polutyksinhteksti2

Mikäli lastensuojelun painopiste ei muutu perheitä tukevaksi nykyisestä huostaanottoja suosivasta linjauksestaan odotettavaissa on huikeita erikoissairaanhoidon kustannuksia.  Helsingin Sanomissa 10.8.2013 Lastensuojelun keskusliiton ohjelmajohtaja Hanna Heinonen totesi: ”Lastensuojelu on kuin kaatopaikka.” Peruspalveluministeri Huovinen totesi  ”Mutta ennaltaehkäisy pitää saada kuntoon, jotta voidaan välttyä esimerkiksi erittäin raskailta erikoissairaanhoidon kustannuksilta.” Ilmeisesti tähän on varuduttu toisella tavalla kuin Huvinen ajattelee, sillä yksityisten lastenpsykiatristen hoitolaitoksien toiminta laajenee kovaa vauhtia. Mm. lounaissuomessa MLL otti käyttöönsä TYKSiltä kokonaisen sairaalan (Paimio).http://www.hs.fi/kotimaa/Peruspalveluministeri+siirtäisi+lastensuojelun+kunnilta+sote-alueiden+hoidettavaksi/a1376032750424#kommentit
This entry was posted in Artikkelit. Bookmark the permalink.

3 vastausta artikkeliin: Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät?

  1. Minna M sanoo:

    Ainakin Helsingissä on nykyään psykiatrisissa sairaaloissa käytäntönä tehdä aina järjestelmällisesti tai lähes tulkoon aina sisään otetuista, myös vapaaehtoisesti hoitoon tulleista, lasten vanhemmista lastensuojeluilmoitus. Tämähän on paitsi rahan tuhlausta, leimaavaa ja kaiken kaikkiaan hoitoon negatiivisesti vaikuttavaa näennäisauttamisen kaapuun verhottua valvontaa.
    Ongelma olisi ehkä pienempi, jos sitten siellä lastensuojelun päässä olisi tiedossa tarkistamisen, valvomisen ja mielivaltaisuuden sijaan jotain apua ja tukea. Tällä hetkellä näin ei kuitenkaan näytä omien tai ystäväperheiden kokemusten mukaan olevan. Joku on onneksi päässyt pelkällä tarkistuksella, mutta monesta perheestä on kaivamalla kaivettu ongelmia, joita on sitten voitu yrittää lastensuojelun keinoin ohjata joskus jopa huostaanottoon asti.
    Oman perheen kohdalla ongelma on nyt ajanut minut mt-kuntoutujan siihen pakkorakoon, etten voi enää mennä tarpeen vaatiessa sairaalaan tai edes päiväsairaalaan ennen kuin lapseni on täysi-ikäinen. Kun ensimmäinen lastensuojeluilmoitus tehtiin olin samaa mieltä, että silloisessa tilanteessa sairaalaan joutuessani oli terveydentilani yksinhuoltajana tarkistamisen arvoisesti huonossa kunnossa. Ehdotin lastensuojelulle yhteistyötä ensimmäisessä hoitopalaverissa, johon halusivat tulla mukaan. Tuossa palaverissa sairaalan psykiatri ja sairaanhoitaja jakoivat mielestään kaiken tähdellisen tiedon lastensuojelun kanssa, josta lastensuojelu sitten tarrasikin kiinni. Lastensuojelun kanssa ensimmäisestä viikosta lähtien oli kuitenkin äärimmäisen vaikea tehdä yhteistyötä, sillä heidän tarpeensa oli saada selville ”missä vika on”, ”mitä apua lapsi tarvitsee” ja näiden selvittämiseksi päättivät ensin yhtä ja sitten toista eikä lopulta oikein missään toimessa tuntunut olevan punaista lankaa. Avuntarvetta ei tutkimuksista huolimatta löydetty, mutta kovasti oli epävarmuutta ja ihmetystä minussa ja perheeni läheisissä aiheutettu kummallisilla selvityshaastatteluilla ja päätöksillä. Ainoastaan minulla äitinä on pitempi masennushistoria, jonka perusteella jatkoivat tutkimuksia, vaikkei mitään muuta hälyyttävää noussut esille mistään suunnasta huutelemalla. Kun lapsi ilmaisi ahdistuksensa ”kuulustelevista ja oudoista tädeistä”, niin pyysin lastensuojelua mahdollisimman pikaisesti päättämään tutkimuksensa johonkin päätökseen, joko niin että jättävät meidät rauhaan tai päättävät jostain tukitoimesta. Lastensuojelu päätti asiakkuuden, koska lapsen käytöksestä, voinnista tms. ei löytynyt mitään mihin apua voisimme tarvita.
    Puolta vuotta myöhemmin pääsin kuntouttavaan päiväsairaalahoitoon, josta jälleen kuulemma rutiininomaisesti tehtiin lastensuojeluilmoitus ja minulta mitään lupaa kysymättä lastensuojelutyöntekijät oli pyydetty hoitokokoukseen mukaan. Kun ilmaisin tyytymättömyyteni tällaiseen menettelyyn, etten siis halua lastensuojelua hoitokokoukseen enkä omalta puoleltani enää tahdo tehdä lastensuojelun kanssa yhteistyötä, että heidän apunsa oli vain ahdistanut perhettäni – niin päiväsairaalan työryhmän sosiaalityöntekijä oli yhteydessä uudemman kerran lastensuojeluun ja puhelimessa jakoi tietoja potilaskansioistani vuosien takaisista asioista. Hän oli kertonut myös lastensuojelulle, etten tahdo tehdä yhteistyötä, vaan vastustan sellaista. Tämän jälkeen lastensuojelun asiakkaaksi oli merkitty enää lapseni ja minut vastustavaksi vanhemmaksi, jonka kanssa ei enää edes yritetty keskustella tai yhdessä miettiä asioita. Itse en ollut lastensuojelulle ilmaissut epäluottamustani eikä tätä uudelleen järjestelyä ensin edes haluttu myöntää.
    Kun tälläkään kertaa ei mitään vikaa ja avuntarvetta mistään löydetty, vaan se masentuneen, nuoren äidin ainoa poika vain jostain syystä edelleen näytti voivan kaikilla olemassa olevilla mittareilla mitattuna hyvin, niin pyysin jälleen –että koska tämä tutkittavan oleminen (joka siinä kohtaa oli huomattavasti kireämpi tunnelmaisempaa ja minun sanojani pidettiin lähtökohtaisesti turhina ja epäluotettavina, kun oletettiin, etten ole yhteistyökykyinen) vain ahdistaa meitä, niin voisivatko jälleen kiirehtiä päätöksissään. Pian lastensuojelusta soitettiinkin ja päättivät poikani asiakkuuden, mutta kertoivat, että jos vielä joskus tulee lastensuojeluilmoitus pojastani, niin sitten ryhtyvät järeämpiin tutkimustoimiin.
    Sitten yritin päästä terapiaan. Kysymyksessä oli traumaterapia ja tuo traumaterapeutti oli sitä mieltä, että aina kun hän aloittaa traumataustaisen vanhemman hoidon hän haluaa, että tuo vanhempi on joko lastensuojelun asiakkaana tai on itse yhteydessä alustavasti lastensuojeluun ja kertoo, että alkava terapia saattaa tarkoittaa, että perhe tulee myöhemmin tarvitsemaan lastensuojelusta tukea. Hän oli sitä mieltä, että koska siinä kohtaa masennuksen jatkoksi leimalistalle oli liitetty epävakaa persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö, niin näiden diagnoosien kanssa on erittäin todennäköistä, että lapsikin on alusta asti osin kärsinyt traumavanhemman kiintymyssuhdeongelmista ja vaikka päälle päin näyttää voivan hyvin, tarvitsisi luultavasti kovasti tukea ja että alkava terapia mitä todennäköisimmin lisäisi perheen tuen tarvetta ja että hänellä terapeuttina on sellainen vaatimus, ettei hän uskalla ottaa perhettä vastuulleen ilman lastensuojelun tukea. Kysyin haluaisiko tämä terapeutti tavata poikani tai voisiko löytyä joku muu taho, jonka arvio lapseni ”kiintymyssuhdemuodostuksesta” tms. riittäisi hänelle alkuturvaksi, kun minun on vaikea kuvitella, että aiemman kokemukseni mukainen lastensuojelu oikein olisi meitä auttamassa. Tällainen ei tullut kyseeseen, sillä tilastojen mukaan nuori, pitkään sairastanut vanhempi, jolla on nämä diagnoosit ja on vieläpä yksinhuoltaja, on huomaamattaan pelottava lapselle ja koko perhe tarvitsee enemmän tukea kuin voin itse edes ymmärtää. Yritin selittää, etten minä kuitenkaan ole väkivaltainen, käytä päihteitä, kierrätä miehiä tms. vaan monin tavoin kaiken sairauden keskellä olen priorisoinut lapseni ja perheeni ensimmäiseksi ja että olen valmis avaamaan perheeni käytäntöjä hänelle, mutta etten koe voivani luottaa lastensuojelun tähän asti mielivaltaisena ja perusteettomina toimina näyttäytyneisiin käytäntöihin. Terapeutille tämä oli kynnysehto ja mitään neuvotteluvaraa ei ollut. Kuulemma näin nykyään neuvotaan traumaterapeutteja toimimaan ja että hänen mielestään näin tulisi toimia aina kun terapioita aloitetaan, sillä vanhemman mielenterveysongelma on aina vaaraksi lapselle eikä vanhempi vain itse sitä huomaa.
    On mielestäni täysin mahdollista, että mielenterveysongelmista kärsivät vanhemmat hyötyisivät tuesta lastensa kanssa tai eivät aina osaa realistisesti arvioida perheensä tilannetta, mutta on erittäin kyseenalaista, että kaikki hoitomuodot terapia ja sairaalat on valjastettu automaattisesti lastensuojelun osiksi. Jos halutaan hoitaa koko perhettä, niin perheterapia tms. voi olla perusteltua, mutta jos hoidetaan aikuista ihmistä –niin mielestäni pitäisi olla rohkeutta hoitaa sitä yksilöä. Se, että lastensuojelun nimeksi on annettu ”apu ja tuki” ei siitä auttavaa ja tukevaa tee, jos käytännössä vastassa on epäpätevyyttä ja mielivaltaa ja kuten meidän tapauksessa vain lisää ahdistusta. Yhtäkään perhettä tukevaa ehdotusta ja ideaa heiltä ei irronnut, mutta kylläkin olisivat voineet siirtää meidät johonkin tukitaloon asumaan kolmeksi kuukaudeksi, jotta pääsisivät selville mikä se tuen tarve on. (Siis sellainen kun jääräpäisesti vain oli päätetty jossain olevan). Kieltäydyin toki eikä onneksi jatkoa seurannut.
    Nyt olen kuitenkin siis ihan pattitilanteessa. En voi aloittaa traumaterapiaa ainakaan ko.terapeutin kanssa enkä päätyä missään tapauksessa minkään muotoiseen sairaalahoitoon, sillä luvassa olisi automaattisesti yhteydenotto lastensuojeluun ja siellä vastassa kireämpi ja jo yhteistyövaihtoehdot mielestään poisrajannut valvontakoneista, jonka toimet vaikuttavat kovin ailahtelevaisilta ja vaarallisilta.
    Kunpa hoito ja lastensuojelu voitaisiin erottaa toisistaan. Miten on mahdollista luottaa hoitotahoihin, jos he ovat osa valvontakoneistoa, joka lähestyy ongelmia tilastojen kautta. Miksi mielenterveyspotilaan ei ole mahdollista saada yksilöllisesti apua ilman, että järjestelmällisesti on päätetty hänen sairautensa tarkoittavan, että hänessä täytyy olla jotain vikaa vanhempana? Jos sairaaloissa on huolta koko perheen tilanteesta, niin mikäänhän ei estäisi koko perhettä tukevien hoitokäytäntöjen käynnistämistä, mutta lastensuojelu ei vaikuta lähtevän koko perhettä yhdistävistä ja tukevista näkökulmista liikkeelle vaan valmiista vastakkainasettelusta, jossa ongelma täytyy olla, lapsi täytyy pelastaa ja kun tarpeeksi etsitään löydetään joku peruste toimia. Jos minä potilaana menen ja luotan hoitotahoihin ja kerron mikä minua vaivaa ja missä on ongelmia, niin on erittäin kyseenalaista, että noita luottamuksellisia sairaudentilaani liittyviä tietoja saavat sitten rutiininomaisissa lastensuojeluilmoituksissaan kaivaa, tulkita, tiivistää ja välittää eteenpäin. Jos hoito onkin osa valvontakoneistoa, jonne luotettu tieto ja avunpyyntö tarkoittaa, että mitä enemmän ongelmia sinulla on, sitä järeämmin perheeseesi puututaan, niin kovin vaikeaksi se avun saaminen tehdään! Eihän silloin jää enää kuin fundamentalistisesti vaitiolovelvollisuuteen sitoutuneet papit vaihtoehdoksi, joille voi kipeimmät ja raskaimmat ongelmansa luottaa, jos kaikki muut osat yhteiskunnan näennäisauttamiskoneistoista on valjastettu huostaanottobisneksen ja perheen tilanneselvitysbisneksen käyttöön. Eivätkö nuo automaattiset lastensuojeluilmoitukset vie resursseja pois niin sairaanhoidosta kuin lastensuojelustakin?
    Tuttavien perheissä nämä automaattiset lastensuojeluilmoitukset ja hoitotahojen omalla harkinnallaan antamat lausunnot (kerran potilaana vaivojaan valittavan vanhemman kertomuksista) ovat tuottaneet pitempiä ja järkyttävämpiä toimenpiteitä.
    Miten voidaan lähteä siitä, että apua tarvitseva tai tietyillä diagnooseilla varustettu ihminen on lähtökohtaisesti ongelmallinen vanhempi ja että jos vikaa ei löydetä, kysymys on vain siitä ettei ole tutkittu tarpeeksi tarkasti?
    En ymmärrä mitä tällaisenkin potilaan nyt kuuluisi tehdä. Odottaa kunnes lapsi on täysi-ikäinen? Enkö todella voi yrittää kuntouttaa itseäni päiväsairaaloiden tai terapioiden kautta ennen sitä? Lastensuojelun kanssa yhteistyön tekeminen ei siis enää ole vaihtoehto, kun heidän yksipuolisella päätöksellään, sairaalasta tulleiden näkemysten mukaisesti sellainen ajatus on poissuljettu. Lastensuojelua kouluttavat traumaterapeutit kun jakavat vielä infoa, että kiintymyssuhdetraumat siirtyvät, niin mitä todennäköisimmin pelkästään diagnoosini riittäisivät ensi kerralla toimenpiteisiin, mihin pelkkä masennusdiagnoosi ei viime kerralla riittänyt.
    Perheeni on siis tehokkaasti ajettu umpikujaan, joka ei rasita hoitojärjestelmää, sillä hoitoahan en voi saada ennen kuin lapseni täysi-ikäistyy tai jos sellaista haenkin, niin tulen samalla riskeeraamaan lapseni tulevaisuuden mielivaltaisten päättäjien osallistuessa puutteellisella osaamisella ja säännöstelyllä elämäämme.

    Mielestäni lastensuojeluimoituksia pitäisi nykyisellä tavallaan toimivalle lastensuojelujärjestelmälle tehdä vain aivan äärimmäisissä hätätilanteissa ei todellakaan rutiininomaisella profiloinnilla! Mielestäni huostaanottoja pitäisi tehdä vain tilanteissa, joissa voidaan kenelle tahansa ulkopuoliselle osoittaa yhdellä selkeällä lauseella niin räkeitä väärinkäytöksiä, jotka ovat tukitoimin korjaamattomissa, ettei kerta kaikkiaan mitään muuta vaihtoehtoa ole olemassa. Minusta on sittenkin parempi tulla vanhempiensa pahoinpitelemäksi, kuin yhteiskunnan pahoinpitelemäksi. Huostaanotto on aina vahingoittavaa ja traumaattista, silloinkin kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa – varmuuden vuoksi sellaista ei voi yhteiskunnalla olla lupaa tehdä. Jos jokaisella ihmisellä on oikeus lisääntyä, olipa hän kuinka sairas tahansa, niin miten tähän aatteeseen istuu ajatus siitä, että liian sairailla ei kuitenkaan ole oikeutta olla vanhempi, koska tilastojen valossa hän saattaa joskus jollekin lapselle olla mahdollisesti haitaksi?

  2. Kiitos Minna kommentistasi! Kirjoittamasi on vahvaa ja kosketavaa. Kirjoittamasi tulisi julkistaa jossakin laajalevikkisessä lehdessä

  3. Henkka sanoo:

    Tuo kertomus todistaa jälleen kerran sossuämmien halun syyllistää joku, ja siihen he kyllä osaavat lukea erilaisia dokumentteja kuin ’piru Raamattua’.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s